Patikoin viikon Xamkin yhteisöpedagogikoulutuksen järjestämällä vaelluksella Muotkan erämaassa saksalaisen elämyspedagogin apuohjaajana. Mukana oli ryhmä sosiaali- ja nuorisoalan opiskelijoita. Tarkalleen 34 vuotta sitten vaelsin itse nuorisotyön opiskelijana samoilla seuduilla pienryhmän kanssa. Vaelluksen pedagoginen ote on säilynyt hämmästyttävän samanlaisena. Kokemuksen ja ryhmätoiminnan kautta opitaan itsestä, ryhmästä, ryhmätyöstä, luonnosta ja elämästä. Kaikkien koulutusuudistusten pyörteissä erämaassa vaeltamisen pedagogiikka kantaa vielä puolen vuosisadan jälkeenkin. Täytyy pitää huolta syömisestä, nukkumisesta, lämmöstä ja oikeaan paikkaan löytämisestä. Täytyy pitää huolta itsestä ja toisesta.
Opiskelijoiden kasvun seuraaminen ja erämaassa käveleminen vei ajatukset omiin vaellusmuistoihini ja Paukkulan vuosiin. Viikon vaelluksen aikana tapahtunut kasvu näkyi laajemmassa mittakaavassa kolmen vuoden opiskelun aikana. Tuli tunne yhteisöön kuulumisesta; olla paukkulalainen symbolisella tasolla ja syvemminkin. Paukkulan vuosista jäi mukaani ihmisiä, joiden elämän tapahtumat – syntymät ja kuolemat, onnen ja murheen hetket – ovat minulle merkityksellisiä. Tiedän myös heidän olevan täydellä sydämellä mukana oman elämäni käänteissä. Näiden ihmisten kanssa painittiin läpi laajat nuorisotyön opinnot, sitouttava vapaaehtoistyö, hulvattomat bailut ja arjen koukerot kotiaskareineen, kitarapiireineen, sydänsuruineen.
Paukkulalaisten kanssa on helppoa ja mukavaa tehdä töitä. Saimme opiskelussa ja opistoelämässä työkaluja verkostoitua, ajatella luovasti ja kriittisesti sekä toimia aktiivisesti ja rohkeasti. Saimme riittävästi tukea ja luottamusta. Itsetunto kasvoi. Meidän persoonallinen erityisyytemme nähtiin ja sitä arvostettiin. Opettajat olivat oman alansa intohimoisia osaajia, mikä motivoi meitä opiskelijoita. Monet löysivät oman polkunsa esimerkiksi yhteiskunta- ja kasvatustieteiden, luovien alojen tai liikunta- ja luontotoiminnan parista. Näiden ihmisten kanssa olen saanut tehdä merkityksellisiä projekteja nuorisotyössä, koulutuksessa ja tutkimuksessa. Jos tarvitsen asiantuntijaa, niin usein löydän siihen ihmisen Paukkulan opiskelukavereistani. Maailmankuvat kohtaavat.
Paukkulassa opiskelijoiden ja opettajien pedagoginen suhde oli vahva sekä oppituntien aikana että niiden ulkopuolella. Opettajien läsnäolo oli tärkeää nuorelle aikuiselle. En muista pienintäkään tilaisuutta, josta opettajien ja henkilökunnan edustus olisi puuttunut. Tiivis yhteys opiskelijoihin vaati luultavasti opettajilta kärsivällisyyttä, mutta uskon sen olleen myös heille arvokasta. Vieläkin suhteeni moniin opettajiin on vahva. Osa heistä on ollut ja on yhä työkavereitani. Kaikkia on aina kiva kohdata. He osoittavat yhä kiinnostusta elämääni. Se saa minut tuntemaan itseni merkitykselliseksi. Kun näin Paukkulan opettajia opiskelukavereideni kanssa väitöstilaisuudessani, sain rohkeutta ja voimaa.
Nyt itse opettajana kaipaan samanlaista pedagogista suhdetta opiskelijoihini. Yhdessä tekemistä, vastavuoroista oppimista, vahvaa dialogia, jaettuja kokemuksia. Tämän syksyn Lapin vaellus antoi yhden yhteisen ja aidon yhteisöllisen kokemuksen. Kuitenkin siinä, missä Paukkula oli kolmen vuoden pituinen yhteinen elämisen vaellus, rajoittuvat yhteisölliset kokemukseni opiskelijoiden kanssa nykyään usein satunnaisiin intensiivikursseihin tai projekteihin itsenäisen etäopiskelun lisääntyessä.
Mitä minusta sitten tuli Paukkulan jälkeen? Hetken etsin itseäni kokeillen erilaisia elämäntyylejä, kuten elämää metsässä. Sitten opiskelin ja tein nukketeatteria sekä ohjasin nuorten nukketeatterityöpajaa. Tein nuorisotyötä koulukodissa ja nuorisotalolla. Opiskelin ja tein yhteisöteatteria. Minusta tuli kahden tyttären äiti. Opiskelin aikuiskasvatustieteitä ja aloitin Mikkelin ammattikorkeakoulussa Nuorisokasvatuksen maisteriohjelmassa koulutussuunnittelijana. Jatkoin lehtorin sijaisuudessa yhteisöpedagogikoulutuksessa ja lopulta lehtorina sosionomikoulutuksessa. Välillä tein väitöskirjaa Jyväskylän yliopistossa Suomen Akatemian tutkimusryhmässä. Työhuoneeni sijaitsi Paukkulassa kirjaston takana – siellä, missä opiskeluaikanani oli ruokalan keittiö. Astelin tuohon työhuoneeseen parin vuoden ajan joka aamu ohi ilmoitustaulun, jossa opiskeluaikana näkyi tenttitulokset A4:lla. Onnentunne läikähtää vieläkin sydämessä, kun muistan Millsin Sosiaalisen mielikuvituksen tentistä saamani vitosen.
Nyt Lapin Muotkan vaelluksen viimeisen päivän reflektiossa Giellajohkalla mietin, mitä otan mukaan kuuden päivän erämaakokemuksesta. Luontomuistojen ja selviytymistaitojen lisäksi päätin, että vahvistan arjessani sitä erämaassa tarvittavaa ehdotonta asennetta, että autetaan toisia ja sallitaan toisten auttaa. Tämän asenteen opin Paukkulassa jo 34 vuotta sitten. Nyt tarvittiin Lapin vaellus yhdessä tulevien sosiaali- ja nuorisoalan ammattilaisten kanssa muistuttamaan siitä.
Kati Vapalahti, KT, Nuorisotoiminnan ohjaaja
Lehtori
Sosiaali- ja terveysalan koulutusyksikkö
Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu
Patteristonkatu 3, 50101 Mikkeli, Suomi
Tel. +358504654511